Tuntuu etten koskaan pääse näistä kiloista eroon. Välitavoitteiden kautta voittoon!, muistuttavat asiantuntijat ja kuuliaisesti yritän uskoa heitä. Tuntuu silti tyhmältä, että tällä hetkellä tavoitteeni on päästä alle 130 kilon. Sehän on aivan pirusti sekin! Tiedän järjellä, että 70 kiloa ei sula hetkessä, ja jos niin kävisi, olisi jäljellä riutunut nainen roikkuvan nahkaläjän kanssa. Tunteet silti heittelevät, en tällä hetkellä jaksa olla iloinen paristasadasta miinusgrammasta. Matka tuntuu niin pitkältä ja rehellisesti sanottuna uskoin, että näin isosta ylipainosta lähtisi ensimmäiset 10% ihan helposti. Laihtuakseni niin hitaasti, kuin lääkärini (ja Kiloklubi) kehottaa, minun on odotettava normaalipainoa 2 vuotta. Miksei voi laihtua yhtä nopeasti kuin on lihonutkin? Mistä repiä sitä kärsivällisyyttä, mikä minulla projektin alussa oli?

No joo, täytyy myöntää että paineita on muutenkin, tenttejä on tulossa vaikka millä mitalla, ja töitäkin täytyy painaa. Olen kai tottunut tällaisissa tilanteissa rentoutumaan suklaan ja jäätelön parissa. Nyt minulla on vain kurkkua, jota dippaan itse maustamaani luonnonjugurttiin ja juon vettä. Ja menkatkin kiukuttavat. Ehkä uusi viikko taas piristää :-)