Rakastan liikuntaa siitä huolimatta että olen tällainen pullero. Liikunta on ihmeellisellä tavalla vapauttavaa. Omalla kohdallani tarkoitan erityisesti kuntosaleilua, tanssia, lenkkeilyä ja uintia (niitä lajeja mihin pystyn kilotaakan kanssa). Mielekkään liikunnan on oltava vapaaehtoisesti toteutettua (koululiikunta = kylmänväreet). Liikunta ja hikoilu on palkitsevaa, eikä pelkästään tulosten takia. Siinä löytää itsestään jotain uutta: liikkeitä mitä ei muistanut olevan, lihaksia jossain sielä läskin alla, ajatuksia ja aivoihin virtaa tyytyväisyysseerumia :-) Kun lihakset tärisevät kuntosalin ovien sulkeuduttua, olen tyytyväinen itseeni.

Harmittaa että olen vanginnut sisäisen liikkujani näiden kilokasojen alle. Ihailen notkeutta, tanssin keveyttä ja kestävyyttä. En niinkään tavoittele ulkonäöllisiä etuja kuin kropan toimivuutta ja hallintaa. Nyt hengästyn joka välissä enkä jaksa niin pitkään kuin haluaisin. Polveenkin alkaa koskea, kyllähän tämä ylipaino kuormittaa kaikkia osa-alueita.

Toisaalta kyllä minä vartaloanikin olen alkanut hävetä. En niinkään naisten pukuhuoneessa tai uimahallissa, kuin mieheni vieressä vuoteella. Kun 40 kiloa on tullut suhteen aikana (alle 5 vuotta), en voi olla häpeämättä. Ei mies ole mitään sanonut, mutta ei hän tohtisikaan. Myös itsetuntoni lasku varmasti näkyy minusta. Kun olin 100-kiloinen, olihan minulla silloinkin kymmeniä kiloja liikaa, mutta rakastin vartaloani ja mieskin jaksoi muotojani ylistää. Nyt kun maha on koko ajan tiellä, haluaisin vain verhota itseni isoilla vaatteilla ja saunassakin peittelen paikkojani sen verran kuin pystyn.

Mutta nyt on siis muutoksen aika. Tässä blogissa tulen kertomaan tuloksista, yksi kerrallaan. :-)