Voin kertoa että olen todellisessa jumitustilassa. Tiedän että motivaatiota pitäisi olla ja kai sitä onkin jossain, mutta piilossa syvällä minussa. Miten ihmeessä löydän sen motivaation taas? Sen verran pystyn hallitsemaan syömistä, etten ole päästänyt tilannetta repsahtamaan käsistä herkuttelemalla liikoja. Pidän huolta etteivät kilot lisäänny, mutta eivät ne vähenekään. Liikunta on täysin jäänyt nyt kun paluu työ- ja opiskeluelämään on taas tässä. Ei tunnu riittävän aikaa, vai pitäisikö herätä aamulla neljältä lenkille? Ruoan laatu on kyllä aiempaa parempi, mutta enää en ylläpidäkään sitä yli 140 kilon painoa. Tosin onhan se sanomattakin selvää, että kyllä tämän 125 kilon massaakin ylläpitääkseen täytyy aika paljon ruokaa syödä.

Virheellisesti ajattelen edelleen mm. että itsetehty ruoka ei lihota. Jos ruoan eteen on joutunut näkemään vaivaa, katoavat kalorit taivaan tuuliin. Ja pah...

Jo aiemminkin mainittu vauvakuume vaivaa kovasti. Toivonkin että joskus, ihannepainoni saavutettuani, voisin muuttaa tämän raskausblogiksi, heh :) En missään nimessä haluaisi näin tukevassa kunnossa tulla raskaaksi (jos liikaestrogeenin ehkäisevästä vaikutuksesta johtuen voisinkaan). En silti saa kunnon otetta laihduttamiseen. Tämä raskautumisasia voisi toimia parhaana mahdollisena motivaattorina mutta näköjään rakastan silti tätä pulleaa, liikkumatonta elämää enemmän. Vaikka muistan kuinka hyvältä keväälläkin tuntui, kun liikuin ahkerasti. Sorrun tällä hetkellä jopa siihen "ensi viikolla aloitan ahkeran liikunnan" -ajatteluun. *punastus*

Masentavaa, myönnän. Plus syksy ja kaikki.

Mutta vielä minä täältä nousen! :) Ylä- ja alamäet kai kuuluvat laihdutukseen. Ja elämään muutenkin, heh :)